Sitten vuoden 1970 aborttilain voimaantulon Suomessa on surmattu yli puoli miljoonaa syntymätöntä lasta. Aborttiin on menehtynyt kuusi kertaa enemmän lapsia kuin oli kaatuneita talvi- ja jatkosodassa yhteensä. Kyseessä on mittaamaton tragedia, josta on aika puhua suoraan.

Aborttien määrä on laskenut sitten vuoden 1973 huipun, mutta ei juurikaan 1990-luvun jälkeen. Edelleenkin Suomessa surmataan yli 10000 syntymätöntä lasta joka vuosi. Stakesin tilastojen mukaan useampi kuin yhdeksän kymmenestä abortista tehdään niin sanotuista sosiaalisista syistä ja vain puoli prosenttia tapauksissa, joissa äidin henki tai terveys on vaarassa.

Lohduttomien lukujen taakse kätkeytyvää todellisuutta hädin tuskin mainitaan aikamme yhteiskuntakeskustelussa. Ihmisoikeusjärjestö Pro Life Suomi pitää kyllä mielenosoituksia toreilla, jakaa tietoa ja tarjoaa puhelinneuvontaa. Aika ajoin lehtien mielipideosastoilla otetaan kantaa, ja jokin yksittäinen poliitikko sanoo sanottavansa. Piispojen perhe- ja sosiaalieettisestä Kasvamaan yhdessä -kannanotostakin on aikaa jo neljännesvuosisata.

Aborttikeskustelua jäsentää yhä tarkkaan valikoitujen kiertoilmaisujen sanasto, joka peittää verisen todellisuuden ja osaltaan mahdollistaa tappamisen jatkumisen. Harva uskaltaa puhua syntymättömien lasten laillistetusta murhasta, kun “abortti”, “raskauden keskeytys” ja “sikiön lähdettäminen” ovat paljon verettömämpiä sanoja. Vieläkin abstraktimpi ilmaus “lisääntymisterveydelliset oikeudet” vie huomion lapsista naisten tasa-arvoon.

On sopivaa puhua sosiaalisista syistä tehtävistä aborteista, mutta epäsuotavaa todeta, että yhdeksän kymmenestä Suomessa surmatusta syntymättömästä lapsesta kuolee vain sen tähden, että raskaana oleva äiti katsoo synnyttämisen ja lapsenhoidon kohtuuttoman rasittavaksi omassa senhetkisessä elämäntilanteessaan.

Abortista on nyky-Suomessa tullut modernin itsekkyyden, itsekeskeisyyden ja välinpitämättömyyden kuvastin. Kiertoilmaisuilla epäinhimillistetään kaikki ne syntymättömät lapset, joiden olemassaolo on tavalla tai toisella epämieluisaa.

On toki mahdotonta tieteellisesti todeta yksikantaan, koska ihmiselämä alkaa. Kristitylle riittää Psalmin 139 todistus siitä, kuinka Jumala tuntee meistä jokaisen nimeltä jo kohdussa.

Mutta mitä perusteluja pitäisi esittää niille, jotka olettavat ihmisen olevan vain sattumien summana kehittynyt atomien kokoonpano? Voisiko heille merkitä jotain se lääketieteen osoittama tosiasia, että sikiön kehitys hedelmöittymisestä syntymähetkeen muodostaa jatkuvan prosessin, josta on mahdotonta erottaa yhtä tiettyä ihmisyyden alkuhetkeä?

Jokaiselle ei-uskonnollisia, niin sanotusti järkiperäisiä perusteluja kaipaavalle pitäisi riittää yksinkertainen lähtökohta: ei pidä ottaa riskiä elämän anastamisesta, jos on olemassa pieninkin mahdollisuus siitä, että sikiössä voi olla ihmisen elämä.

On korkea aika puhua näistä vaikeista asioista oikeilla nimillään. Enää ei saa luovuttaa julkisen keskustelun sanastoa ja reunaehtojen määrittelemistä niiden käsiin, jotka tarkkaavat vain omaa välitöntä, itsekästä ja aineellista etuaan. On aika vaatia valtiolta suoria ja varteenotettavia toimia kaikkein pienimpien, viattomimpien ja puolustuskyvyttömimpien elämän suojelemiseksi.

Abortin täyskielto lienee epärealistinen vaihtoehto nyky-Suomessa. Siitä ei siis ole ongelman ratkaisuksi.

Uudet aineelliset kannustimetkaan tuskin rohkaisisivat äitejä saattamaan raskautensa loppuun, elämmehän lapsilisien ja kunnallisen päivähoidon luvatussa maassa. Tukia on jo paljon, eivätkä ne ole sanottavammin vähentäneet aborttien määrää.

Lupaavimmaksi keinoksi suojella syntymättömiä lapsia jääkin Yhdysvaltain kristillisen oikeiston hahmottelema malli.

Kristillisen oikeiston on 1990-luvulta lähtien onnistunut säätää yli 500 aborttientekoa rajoittavaa lakia ja säädöstä. Niiden avulla aborttien määrä käännettiin laskuun, ja tuoreimpien tietojen mukaan presidentti George W. Bushin kaudella abortteja tehtiin Yhdysvalloissa vähemmän kuin koskaan sitten vuoden 1976.

Nämä tulokset on saavutettu säätämällä aborttitoimenpiteille odottelu- ja harkinta-aikoja sekä edellyttämällä syntymättömän lapsen isän ja alaikäisen äidin vanhempien suostumusta. Aborttia harkitsevat on myös velvoitettu tutustumaan tutkimustietoihin ja videofilmeihin sikiön kehitysvaiheista ja kyvystä tuntea kipua, aborttitoimenpiteen raa’asta todellisuudesta ja raskaana olevalle äidille aiheutuvista vaaroista. Lisäksi valtiovalta on alkanut huomattavasti tukea adoptiopalveluita, pidättyvyyskasvatusta ja abortteja ehkäisevää neuvontatyötä.

Jokaiseen aborttia harkitsevaan tulisi ainakin iskostaa tietoisuus siitä, että sikiön lähdettäminen tarkoittaa pienen elämän anastamista. Valtion ei tulisi ohjata veronmaksajien rahoja toimintaan, joka tuhoaa viatonta syntymätöntä elämää.

Sen sijaan tulisi saattaa voimaan Yhdysvalloissa toimivaksi osoitettu, jokaisen syntymättömän lapsen ihmisarvoa vaaliva sarja rajoituksia ja rohkaisuja, joka siellä pelastaa lukemattomia lapsia joka vuosi. Vähempi ei riitä modernissa sivistys- ja hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisoikeudet ovat muutakin kuin sanahelinää.

MARKKU RUOTSILA

Markku Ruotsila on filosofian tohtori ja Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti Tampereen yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.

Julkaistu Helsingin Sanomissa 13.9.2009. Julkaistu uudelleen kirjoittajan luvalla.